1. luku

Veera

- Mä olen hankkinut sulle kesätöitä, äiti sanoi yhtäkkiä.
- Joo en ole menossa, sanoin automaattisesti hiukan ärtyneenä. Olin vasta herännyt.
- Hevostallilta, äiti jatkoi tyynesti välittämättä kommentistani.
- No hyvää huomenta vaan sullekkin, yritin vitsailla, mutta en onnistunut.
- Mä juttelin Sadun kanssa, se ottaa sut sinne mielellään töihin kun Anni irtisanoutui ja Ronja lähti opiskelemaan, äiti selitti. Tuhahdin jotain epämääräistä ja äiti kopautti kahvikuppinsa vihaisesti pöydälle. Se riitti minulle, karkasin huoneeseeni. En ollut tottunut siihen, että äiti puhui minulle suoraan. Muistinhan minä Sadun ja hänen perheensä. Olin viettänyt Wahlbergin tallilla kaikki lapsuuteni lomat ja kesät. Olin osannut tallin kaikkien hevosten nimet etu- ja takaperin, mutta olin hylännyt harrastuksen pari vuotta sitten. Olin myynyt kaikki varusteeni kirpputorilla, repinyt julisteet seiniltä heittääkseni ne roskiin ja kisaruusukkeet olin lytännyt jonnekin kaapin perälle. Olin sanonut, että en menisi tallille enää ikinä. Ei tallia, ei hevosia, ei kipeitä muistoja - niin minä olin ajatellut viimeiset kaksi vuotta.
- Mä ymmärrän että sulla on ikävä Viksua, mutta eikö olisikin mukavaa palata tallille pitkästä aikaa? äiti ilmestyi huoneeni ovelle hymyillen.
- Satu siis maksaa mulle? varmistin. Äiti katsoi minua hiukan ällistyneenä ja nyökkäsi.
- Milloin se työ alkais? kysyin mietteliäänä.
- Kesäkuun kahdestoista, äiti osasi sanoa ja hymyili toiveikkaana.
- Mä mietin vielä vähän, sanoin hetken päästä. Äiti nyökkäsi ja käski tulla sanomaan, kun olin tehnyt päätöksen. Hetken mielijohteesta hyppäsin seisomaan ja ryntäsin nurkassa olevalle kaapille. Riuhtaisin sen ovet auki ja aloin kaivamaan tavarakasaa. Pian löysin etsimäni.
- Potku, sanoin tuskin kuiskausta kovempaa, kun katsoin kehystettyä valokuvaa haikeana.

Potku, jonka totesin pikaisen päässälaskutoimituksen jälkeen olevan jo 19-vuotias, oli itsepäinen risteytysponiruuna. Siihen ei meinannut saada tolkkua millään ja sen selästä olinkin tippunut lukemattomia kertoja. Ensimmäisen kerran ruunan selkään kapusin ollessan neljä tai viisivuotias, enkä onnekseni tippunut aluksi kertaakaan. Sen jälkeen sain tehdä maaperätutkimuksen jokaikinen kerta ratsastaessani tällä. Potkusta minulla oli huvittavia muistoja vaikka muille jakaa ja tunsin pienen pistoksen vatsanpohjassani. Ikävä suureni joka hetki, kun katselin kuvaa höpsöstä ponivanhuksesta.

Suurin osa oppilaista nyyhkyttivät, miten kesälomalla voisi pitää yhteyttä ja kuinka ikävä kaikille tulisi. Minä olin ainoa, joka istui hiljaa Suvivirren aikana, ainoa joka puri hammastaan ja yritti hymyillä ettei olisi purskahtanut itkuun. Jollain tavalla koulun loppuminen oli surullista, mutta toisaalta minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa että joutuisin taas syksyllä palaamaan lukioon. Vieressäni istuva Joonas vilkuili minua vähän väliä ja oli aiheuttaa minulle hermoromahduksen turhanpäiväisillä kysymyksillään.
- Mitä sä teet kesälomalla? tämä kuiskasi korvaani.
- Mä lähden Nurmijärvelle kesätöihin, vastasin. Olin miettinyt päätöstä pitkään ja loppujen lopuksi olin tullut siihen tulokseen, että tallilla oleminen tekisi minulle vain hyvää.
- Ai, hän sanoi vain ja pysyi sitten hiljaa. Katsoin poikaa hetken, mutta käänsin sitten katseeni pois ja rukoilin, että pääsisin pois ennen murtumistani.

Otin jalat alleni heti, kun rehtori ilmoitti että tämä oli sitten tässä ja toivotti hyvää kesälomaa kaikille. Jouduin hidastamaan ihmismäärän takia, vaikka olisin voinut vaikka juosta heidän päältään.
- Hei Veera, odota! liiankin tuttu ääni huudahti takaani. Käännyin ympäri ja yhtäkkiä tunsin Joonaksen halaavan minua nopeasti.
- Hyvää kesälomaa, sanoin hänelle rohkaisevasti hymyillen, kun poika näytti melko eksyneeltä.
- Samoin, hän sanoi pienesti hymyillen ja katsoi minua pitkään.
- No, pitäkäähän hauskaa Hietsussa, sanoin ja olin jo kääntymässä kannoillani, kun poika otti kiinni käsivarrestani.
- Soitellaan, hän sanoi vaativalla äänensävyllä. Nyökkäsin ja vilkutin hänelle, ennen kuin suorastaan syöksyin koulun ovista ulos ja lähdin kävelemään kotiin.

Kotimatkalla mietin niitä kesätöitä. Eihän minun tarvitsisi ratsastaa, eihän? Suostuisin korkeintaan Potkun selkään, silloinkin taluttajan kanssa ja pelkkää käyntiä. Kyllä minä ratsastaa osasin, mutta hevosen selkään en silti tahtonut, ainakaan vielä.

Kotona yritin epätoivoisesti etsiä äitiä, mutta hän oli vielä töissä eikä ollut jättänyt mihinkään Sadun puhelinnumeroa. Olisin halunnut soittaa naiselle, sanoa että menen sinne töihin ja että voisin lähteä vaikka heti huomenna. Halusin pois Helsingistä, toivoin vain ettei minun tarvitsisi olla siellä enää sekuntiakaan.

Kun äiti astui kotiovesta sisään, kaivoin kännykkäni esiin ja vaadin häntä kertomaan Sadun numeron. Äiti meinasi heittää volttia ja tehdä kärrynpyöriä silkasta riemusta.
- Sinä siis suostut ottamaan työn vastaan? hän hihkaisi. Nyökkäsin. Kerrankin olin täysin varma jostain.

2. luku

Veera

Istuin juna-aseman rappusilla eksyneen näköisenä, kun odotin että Joni tulisi hakemaan minut mustalla mersullaan. Olin kiehunut raivosta, kun Satu oli maininnut, että Joni tulisi noutamaan minut juna-asemalta. Pienenä Joni jaksoi aina muistuttaa siitä, että oli vuoden vanhempi ja siksi aina oikeassa jokaisessa asiassa. Kerrankin hän väitti, että Potku on oikeasti yksisarvinen, ja minä tyhmä tietenkin uskoin ja hehkutin asiasta jokaiselle vastaan tulevalle. "Olettekos kateellisia, minun lemppariponi on yksisarvinen!"

Samassa mersu ajoi eteeni ja pelkääjän puoleinen ikkuna aukesi. Ei se auto voinut olla Jonin oma, poikahan oli niin vastuuton että hädin tuskin uskalsin antaa hänen kantaa laukkuni takapenkille.
- Teidän Korkeutenne on hyvä ja käy istumaan, hän sanoi hurmaavalla äänellään ja vinkkasi silmäänsä. Samanlainen kusipää kuin ennenkin, sen huomasin heti.

- Kiitos, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Mistä? kysyin hämmentyneenä ja katseeni eksyi häneen.
- Siitä kun tulit takaisin, hän sanoi hiljaa ja keskittyi taas ajamiseen. Olin hiljaa, ei kai siinä tilanteessa osannut sanoa mitään. Toki minulla oli ollut ikävä Jonia, olinhan ollut ihastunut poikaan yksitoistavuotiaasta, en kyllä tiennyt miksi. Oli ahdistavan hiljaista, vain auton moottorin hurina kuului hiljaisena.
- Mulla on ollut ikävä sua, Joni töksäytti. Automatka tuntui järkyttävän pitkältä, Joni oli varmaan valinnut pidemmän reitin.
- Niin mullakin sua, sanoin hämmentyneenä ja huomasin, että poika katsoi minua.
- Sä oot muuttunut viime näkemästä, poika totesi. Niin, ehtihän kahdessa vuodessa tapahtua paljon. Esimerkiksi hiukseni ja minä itse olimme kasvaneet pituutta, nyt olin juuri ja juuri satakuusikymmentä senttimetriä. Tummanruskeat hiukseni ylettyivät nyt rintoihin, mutta ruskeat silmäni olivat samanlaiset kuin ennenkin.
- Meinaan lihonut, poika jatkoi sanomaansa. Suuni loksahti auki ja tuijotin poikaa loukkaantuneena. Hän nauroi hartiat hytkyen, joten tiesin että hän oli vain vitsaillut.
- Niin sinäkin, hymyilin oikein herttaisesti ja kiitin Jumalaa, kun auto vihdoin kääntyi Wahlbergien pihatielle.

- Veera! Mä oon oottanut että tuut käymään jo vaikka kuinka kauan mutta sinä ruoja olit vaihtanut puhelinnumerosi! Iida syöksyi halaamaan minua. Satu ja hänen miehensä, Antti, halasivat minua myös. Iidan ja Jonin sisko Inka oli kuulemma Helsingissä, mutta tulisi huomenna käymään.
- Voi että kun mulla oli sua ikävä, Satu sanoi liikuttuneena ja halasi minua vielä kerran.
- Joni, vieppäs Veeran laukut ja Veera itse sinne tyhjään huoneeseen, Antti käski. Joni mutisi jotain lapsityövoimasta, mutta seurasi minua kiltisti toiseen kerrokseen.
- Mä laitan nää laukut tähän sängylle, poika puuskutti. Ei kai kolme matkalaukkua voinut olla liikaa, kai. Lisäksi minulla oli kaksi käsilaukkua, mutta ne sentään kannoin itse.
- Tuu sitten alakertaan, meillä on kohta ruoka, Joni sanoi ennen kuin poístui huoneesta ja sulki oven perässään. Pojan näkeminen sai vanhat tunteet heräämään.

Tuntui oudolta istua siinä suuren pöydän ääressä Jonia vastapäätä. Hän virnisteli minulle vähän väliä ja potki jalkojani kuin pieni lapsi.
- Joni! ärähdin, kun en enää jaksanut potkia takaisin. Poika naurahti, eikä hymy hänen kasvoillaan hyytynyt vaikka Satu alkoi saarnaamaan siitä, kuinka minua pitäisi kohdella.
- Veera on kuin perheenjäsen, ja jos te aiotte tapella koko kesän, Joni saa muuttaa talliin, Antti sanoi kylmän rauhallisesti.
- Mitä? Joni älähti. Tirskahdin ja vieressäni istuva Iida purskahti nauruun. Tajusin kuinka kamala ikävä minulla oli ollut tätä perhettä.

- Tänään voit levätä, Ronja lupasi että soittaa sulle huomenna ja kertoo kaiken mikä sun pitää tietää tehdessäs tallitöitä, Antti kertoi.
- Selvä, nyökkäsin. Istuin Jonin vieressä sohvalla, Satu oli tallissa ruokkimassa hevosia, Antti istui nojatuolissa ja Iida oli mennyt ratsastamaan.
- Mä menen käymään kaupungilla, Antti tokaisi yhtäkkiä. Joni näytti olevan horroksessa, hänen katseensa oli lasittunut. Heilutin kättäni hänen kasvojen edessä.
- Ai, sori, hän naurahti hermostuneena ja katseli muualle. Ulko-ovi meni kiinni hiljaa, Antti ei selvästikään pitänyt oven paiskomisesta.
- Mikä sulla on? kysyin Jonilta varovasti, kun hän vältteli katsettani.
- Ei mikään, hän sanoi hiljaa. Kohautin olkapäitäni ja nousin seisomaan. Joni käänsi katseensa minuun.
- Mä menen huoneeseeni, hymyilin pienesti ja lähdin kävelemään portaille.

3. luku

Veera

Kuulin vaimeaa pirinää korvani juuresta. Hapuilin puhelintani ja vastasin siihen väsyneenä.
- Veera, sanoin venytellen.
- Ronja tässä moi! iloinen ääni vastasi. Ronja oli minua pari vuotta vanhempi, mutta oli vasta nyt lähtenyt opiskelemaan, ilmeisesti kengittäjäksi. Hän kertoi minulle puhelun aikana kaiken mahdollisen hevosista siihen, mitä minun piti tallilla tehdä. Tiivistettynä minun täytyi puhdistaa yhdentoista hevosen karsinat kerran päivässä, tehdä ilta- ja aamutalli sekä tarhata hevoset. Helppoa, vaikka Ronja sanoikin että yksin se olisi yhtä helvettiä. Onneksi Satu oli luvannut, että ensimmäisen viikon saan ottaa rennosti ja valmistautua töihin. Kun viimein lopetin puhelun, nousin hitaasti seisomaan ja vilkaisin kelloa. Se oli vasta kahdeksan, mutta en enää olisi kuitenkaan saanut unta, joten puin päälleni tummansinisen tuubitopin ja mustat farkut.

Joni pilasi päiväni heti aamusta syömällä toisen voileipäni ja juomalla tuoremehulasini tyhjäksi. Mieleni teki kaapia häneltä silmät päästä muumilusikalla, mutta hillitsin itseni ja menin kentän reunalle seuraamaan Iidan ratsastusta.
- Korotatko ton okserin, metri ois varmaan hyvä, Iida kysyi minulta. Nyökkäsin ja laahustin kentän keskelle nostamaan puomeja. Iidan ruunikonkimo ruotsinpuoliverinen, Skai, oli kieltämättä upea ratsu, vaikka olikin vasta seitsemänvuotias. Hevonen oli vähän päälle 155cm, joten se sopi täydellisesti Iidalle, joka oli ollut aina melko lyhyt.
- Mennäänkö illalla kaupungille? kysyin, kun Iida oli hyppinyt Skailla tarpeeksi ja aloitti loppuverryttelyn.
- Juu, mä tiedän yhen paikan jonne pääsee alaikäset, Iida alkoi suunnittelemaan innoissaan. Naurahdin ja lähdin kävelemään takaisin kohti suurta omakotitaloa, jossa oli kolme kerrosta.

Löysin Sadun keittiöstä ja aloimme rupattelemaan vähän kaikesta.
- Tosi mahtavaa että te huolitte mut tänne, sanoin hymyillen ja hörppäsin kahvia mukista, jonka Satu oli ojentanut minulle.
- Totta kai me huolitaan sut tänne milloin vaan. Iida ja Joni ovat kyselleet sua paljon, Satu alkoi selittämään iloisesti.
- Ai ovat vai, naurahdin ja otin pitkän kulauksen juomastani.
- Juu, varsinkin Joni, Satu sanoi. Pärskähdin niin, että lattialle roiskui kahvia. Nolona olin jo ottamassa rättiä, mutta Satu lupasi siivota puolestani ja hoputti minut juttelemaan Jonin kanssa, poika ei kuulemma ollut poistunut huoneestaan koko aamuna.
- Tarkista onko se elossa, naisen äänestä kupli nauru. Kello oli viittätoista vaille yhdeksän, aika kului ihan kamalan nopeasti.

Varovaisesti astelin portaat kolmanteen kerrokseen. Joni oli välttämättä halunnut huoneen sieltä, koska siellä ei kuulemma tarvinnut kuunnella Iidan kuorsausta. Kävelin hiljaa käytävää pitkin suunnaten kohti perällä olevaa ovea. Pysähdyin sen eteen ja koputin ovea varovasti. Huoneesta ei kuulunut mitään, joten uskalsin avata sen. Joni makasi silmät kiinni sängyllä peitto korvissa asti. Tirskahdin, kun poika mumisi jotain unissaan. Istuin hänen parisänkynsä reunalle ja huomioni kiinnitti seinällä oleva taulu, jossa Joni halasi minua takaapäin. Olimme kuvassa molemmat suunnilleen 14-vuotiaita, Joni oli juuri voittanut estekisat ja hymyillyt kaksi viikkoa putkeen. Säpsähdin, kun pojan jalka osui alaselkääni. Nousin seisomaan ja tökin poikaa kylkeen.
- Joni, herää nyt, sihisin ja lopulta pamautin häntä nyrkillä käsivarteen.
- Älä lyö, hän älähti ja suojasi kasvonsa.
- Nouse ylös, sanoin hitaasti ja selvästi, jotta poika ymmärtäisi sanani.
- Njäh, hän inahti ja veti minut kainaloonsa.
- Hullu, päästä irti!
- En.
- Onko sulla edes housuja?
- No mulla on nyt kädet täynnä joten en voi tarkistaa, mutta luultavasti kyllä.
- Pervo!
- Mitä pervoa tässä on?
- Mitä ihmettä te teette!? Iida rääkäisi järkyttyneenä.

Joni naureskeli vielä iltapalapöydässäkin nähtyään ilmeeni. Join nopeasti maitolasini tyhjäksi ja nielaisin viimeisenkin palasen leivästäni, ennen kuin tallustin olohuoneeseen valtaamaan itselleni nojatuolin. Olin viettänyt koko päivän huoneessani tietokoneella, sillä talliin en vielä ollut uskaltanut.
- Mitä siellä Jonin huoneessa tapahtui? Iida kysyi seurattuaan minua. Hän kävi makaamaan sohvalle ja katsoi minua virnistäen.
- Mä menin herättämään sitä, mutta se ei halunnut nousta ja kaappas mut, vastasin lyhyesti. Iida hihitti yksinään vielä hetken, kunnes Joni saapui huvittuneena seuraamme ja istui viereiselle nojatuolille. Satu ja Antti menivät samantien nukkumaan, sillä heidän täytyisi herätä aikaisin.
- Mä lähden Veeran kanssa vielä kaupungille, Iida huusi vanhempiensa perään.
-  Olkaa ihmisiksi! Satu hihkaisi.
- Mä kyllä tulen mukaan, Joni sanoi ja vilkaisi minua ja Iidaa. Naurahdin ja yritin keskittyä televisiosta tulevaan rikossarjaan, mutta kun tunsin Jonin katseen itsessäni, olisin halunnut juosta karkuun.

- Veera tulee eteen, Joni sanoi juuri, kun Iida oli syöksymässä etupenkille.
- Kyllä mä voin mennä taakse, sanoin nähtyäni Iidan koiranpentuilmeen. Ajattelin, että jos menisin takapenkille, Joni ei voisi nähdä minua. Olin väärässä, hän vilkuili minua vähän väliä peilin kautta.
- Mikolla on bileet, mennään sinne, Joni sanoi yhtäkkiä. Iidalta tuli myöntävä vastaus.
- Mä menen sinne minne Iidakin, sanoin nopeasti.

Mikoksi kutsutun nuoren miehen asunto oli melko suuri ja vieraita oli varmasti yli kaksikymmentä. Seurasin Iidaa kuin koiranpentu, ja jos hän nyt katoaisi jonnekin, olisin aivan yksin. Jonikin oli nimittäin kadonnut heti kun pääsimme sisään, ja oletin löytäväni hänet nuoleskelemasta jotain vähä-älyistä blondia. Mutta ei, herra istui yksin keittiön pöydän ääressä ja joi rauhassa kaljaansa.
- Veera, tuu mun seuraks, Joni sanoi. Hän ainakin kuulosti selvältä.
- Anna mulle siideri, sanoin vaativasti. Joni otti jääkaapista siideritölkin ja ojensi sen minulle.
- Musta tuntuu että Iida ei jää tänne yöksi, Joni sanoi. Käännyin ja näin Iidan suutelemassa blondia miestä, joka oli arviolta parikymppinen. Joni oli oikeassa, sillä hetken päästä Iida tuli ja sanoi että jatkaa matkaa seuraavaan osoitteeseen blondinsa kanssa.

Tunnin aikana olin ehtinyt päästä aikamoiseen kuntoon ja Joni katseli minua hiukan huolestuneena. Kello oli yksitoista ja minua väsytti.
- Vie mut nukkumaan, sammalsin pojalle. Hän nousi nopeasti ylös ja nosti minut syliinsä. Mumisin jotain epämääräistä, kun poika kantoi minut yhteen yläkerran huoneista ja laittoi minut sängylle makaamaan.
- Hyvää yötä, Joni kuiskasi ja kävi viereeni nukkumaan. Hetken päästä olin syvässä unessa ja toivoin, että minun ei tarvitsisi aamulla tehdä tuttavuutta wc-pöntön kanssa.

4. luku

Oli kulunut jo pari päivää siitä, kun olimme menneet Mikon bileisiin. Työni alkoi jo tänään, sillä olisin kuollut tylsyyteen muuten. Kello soi tasan kuudelta ja puoli seitsemältä olin kävelemässä kohti tallia. Joni oli tehnyt hevosten ruoat valmiiksi jo illalla, joten urakkani helpottui ainakin vähäsen. Heitin ruoat hevosten karsinoihin ja hain ne sisälle. Potku seurasi minua kiltisti, kun talutin sen pois laitumelta ja päästin sen vapaaksi karsinaan. Joni oli ollut hiljainen viimeiset pari päivää ja asia häiritsi minua yhä. Ensin hän näytti kiinnostumisen merkkejä mutta sitten ei vilkaissut minua päinkään.
- Mä oletinkin löytäväni sut täältä, Iidan iloinen ääni kuului läheltäni.
- Missäpä muuallakaan mä aikaani viettäisin, mutisin ja pyyhin hiet otsaltani.
- Veera, Iida huokaisi ja oletin saavani saarnan valittamisestani, mutta ei.
- Jonilla on tyttöystävä, hän kertoi varovaisesti ja odotti reaktiotani. Nielaisin palan kurkustani ja tuijotin tallin seinää sanattomana.
- Sä pelotat mua, Iida inahti. Pudistin pienesti päätäni ja käänsin katseeni Iidan.
- No, onhan se kiva että Jonikin alkaa vakiintua, nyökkäsin ilmeettömänä.
- Anteeks, mutta mun oli pakko kertoa, Iida sanoi hiljaa.
- Mä haluisin olla vähän aikaa yksin, huokaisin lopulta ja laskin kädessäni olleen juuriharjan takaisin harjakoriin.
- Mä sanon äidille että sä et alota töitä vielä, Iida sanoi sillä äänensävyllä että minulla ei ollut vastaan sanomista. Tunteiden sekoittamana astelin pihan poikki taloon. Junnu tuli minua iloisena vastaan ja istahdin terassin tuolille. Pikkuhiljaa alkoi satamaan.

- Satu, tuutko käymään täällä, sanoin naiselle joka jutteli vaaleahiuksisen tytön kanssa keittiön pöydän vieressä.
- Ai, Veera! Tässä on Jonna, Satu sanoi hiukan hämillään.
- Moi, mä oon Jonin tyttöystävä, tyhmältä vaikuttava tyttö räpytteli silmiään.
- Joo Satu tuutko nyt vaan tänne, mutisin. Nainen nyökkäsi ja seurasi minua olohuoneeseen.
- Saanko mä viedä Junnun lenkille? kysyin vaivautuneena ja pidättelin kyyneleitä.
- Totta kai saat, nainen hymyili lämpimästi ja jostain syystä halasi minua aivan yllättäen.
- Muista ottaa puhelin mukaan ja katso että se ei ole äänettömällä, hän sanoi vaativalla äänellä, kun nappasin siniruudullisen talutushihnan ja laitoin sen kiinni Junnun kaulapantaan.
- Juu juu, hymyilin ja nappasin naulakosta sinisen hupparini.
- Moi moi, olkaa varovaisia! Satu huikkasi perääni kun suljin oven ja yritin hidastella Junnua, joka kaasutti eteen päin järjettömällä voimalla.

- Junnu, istu, käskin koiraa ja se totteli kiltisti. Katselin ympärilleni eksyneenä. En todellakaan tiennyt missä olin, mutta en kehdannut soittaa kenellekään. Olimme keskellä metsää ja me molemmat olimme kastuneet läpikotaisin. Junnu ei näyttänyt palelevan, mutta minä puolestani vapisin kauttaaltani.
- Kyllä me löydetään takaisin, sanoin epävarmalla äänellä ja lähdin kävelemään eteenpäin innokas koira perässäni. Yritin muistella mistä olimme tulleet, mutta kaikkialla näytti samanlaiselta ja silmäni olivat sumentuneet kyyneleistä. Myönsin itselleni, että olimme oikeasti eksyneet ja tajusin olevani paniikissa. Olin kävellyt ja välillä juoksenutkin koiran kanssa jo pari tuntia, mutta perääni ei oltu soiteltu. Kaikilla oli varmaan niin kiire pyöriä sen Jonnan ympärillä, ettei minua edes muistettu. Samassa kuulin piippauksen taskustani.
"Missä helvetissä sä olet?", Joni oli lähettänyt tekstiviestin. Pysähdyin ja Junnu vilkaisi minua läähättäen. Juuri kun olin lähettämässä epätoivoista vastausta, puhelimeni näyttö sammui.
- Voi hemmetti! huudahdin vihaisena ja purskahdin itkuun. Olikin paras hetki akun loppumiselle. Junnu tuli luokseni hämmentyneenä ja tökkäisi kuonollaan polveani. Hengitin syvään ja lähdin kävelemään Junnu edelläni jonnekin. Yhtäkkiä koira vetäisi minut peräänsä ja lensin polvilleni tielle.
- Junnu, sä oot mahtava! hihkaisin ja nousin seisomaan. Vaikka olimmekin päässeet sille hiekkatielle, minulla ei ollut hajuakaan olinpaikastamme. Lyhistyin istumaan maahan ja peitin kasvot käsilläni. Junnu istahti viereeni ja yritti nuolla poskeani. Hymyilin pienesti, mutta paniikki valtasi mieleni uudestaan ja aloin vapisemaan sekä nyyhkyttämään kahta kauheammin.

Olin istunut siinä vesisateessa koira vierelläni suunnilleen puolitoista tuntia, kun tuttu auto lähestyi meitä kamalaa vauhtia ja teki kohdallamme äkkipysähdyksen. Pyyhin kyyneleitäni, kun Joni suorastaan syöksyi ulos ajajan paikalta ja tuli nostamaan minut syliinsä.
- Idiootti, hän totesi vakavana ja halasi minua tiukasti. Kun hän vihdoin päästi irti, kävelin vaatteet märkänä auton toiselle puolelle ja aukaisin pelkääjän paikan puoleisen oven.
- Mä etin sua monta tuntia, Joni sanoi kun oli saanut Junnun turvallisesti takapenkille ja käynnistänyt auton. Suuni pysyi tiukkana viivana ja tuijotin suoraan eteenpäin. Nyökkäsin hitaasti ja puristin toisella kädelläni auton kahvaa. Joni vilkuili minua siihen malliin, että minua odottaisi illalla puhuttelu.

5. luku